Mikään ei mennyt niinkuin olin kuvitellut. Tai ehkä totta puhuen en kuvitellut mitään, koska se tuntui naiivilta. Voittaminen on aina tuntunut ahdistavalta, enkä tiedä miltä tuntuu, kun haluaa olla paras.

Tiesin, että haluan itse päättää. Tiesin että haluan valvoa ja nukkua myöhään. Tiesin, että en haluaisi tehdä niinkuin asiat kuuluu tehdä.

Kun olin alaikäinen. Sitten kun sain kaljapassin, alkoi asiat tapahtua kuuden vuoden blokeissa. Se on pitkä aika, siinä ehtii. Vaikka nopeasti ne aina on menny.

Eka kuusi. Syksy 99 näin Bomfunk MC’s:in keikalla yllärinä Voittamattoman. Silloin oli paljon nuorisoiltoja. Mulla oli rastat ja puuhelmet. Mub vieressä oli samaa genreä söpö tyttö, jolla sanoin, että suomenkielinen rap saattaa olla seuraava iso juttu. Itse häpesin liikaa ja kaikki oli vitsiä, varsinkin kännissä. Enkuks oli kiva kirjoilla ja olla sovinistinen, pölliä suoraan rivejä ja biittejä. Mutta siihen jäi koukkuun ja vaikka siihen tuli intit, sivarit, opiskelut ja pikaruokaduunit, niin me ei lopetettu. Ei, vaikka kaikki piti meitä paskoina ja pelleinä, eikä uskallettu edes yrittää todistaa niitä vääräksi. Jii-Pee vei mun demot eteenpäin ku mua nolotti. Aikunen mies lökäpöksyissä ei saa kurssiakaan läpi Teknisestä korkeakoulusta, yo! 2005 kuitenkin eriskummallinen ja ehkä epätodennäköisin, jopa mun vastakohta jollain tavalla, eli Steen1 sai mun Salainen Maailma demot ja pakotti Kepen ottamaan mut Monspille.

Toka kuusi. Kale otti heti lähelle, vaikka ei mun lähelle silleen ees pääse. Mut se teki sen silti ja vittuili. En ottanu itteni, vaan ne oli neuvoja. Mä oon oppinu paljon lasten kasvatuksesta Kalelta ja Jodelissa olikin eilen kuulemma, että olin kännissä lasten kanssa Prismassa. No en ollut kännissä, mutta en myöskään pientänyt itseäni, vaan meuhkasin. Ennen tuijotin lavallakin ensin sivuverhija, sitten kengän kärkiä ja lopulta kattoa. Kuitenkin jos eka kutonen oli sitä, että ei lopettanut, niin toka oli oppisopimuskoulutusta. Asan kanssa tein myös yhden rundin samalla kaavalla, mä lämppäsin, tuplasin, myin paitoja ja olin muuten aika hiljaa.

Kolmas kuusi. Koska mikään ei ollut kannattavaa, niin jotenkin oli se ”pienistä puroista…” ajatus tullut pakkomielteeksi. Myin JVG:n keikkoja ja mietin, miten nelosketjun sentteri brändätään, koska muuten sen ura jää lyhyeksi. On se varmaan tunnettuus/taitotaso suhteeltaan Suomen ykkönen, se Märkä-Simo siis. Katin Tavara, Teflon Brothers ja pieni vauva mukana lähestyttiin Universalia, koska Miklun kautta tiedettiin että OP:n veli on siellä töissä. Martti ohjasi meidät Rikulle ja se kutonen olikin sitten Johannaa. Silloin oli se olo, että tein sen sittenkin. Mikään ei ollut turhaa, enkä joudu häpeämään että yritin, koska sellaista se on, vaikkei tietenkään pitäisi. Riku sai tiimin valmiiksi ja mä tein Johannaa mun tavalla hyvin viis vuotta. Omankin levyn sain sieltä julkaista. Se meni lista ykköseksi vaikka olin nimennyt sen Pettymykseksi, koska kerran olin jo lopettanut, niin kai se vähän tuntui siltä, että kääntää takin ja sillä kusee kaiken. Seuraava levy menikin sitten yli mun hilseen.

Neljäs kuusi. Heti alkuun Jättiläinen. Sitten ei enää ehtinyt miettiä mitä tekisi, vaan mitä ei tekisi. Pyydettiin moneen ja utelias kun olen, enkä tunnista muuta aitoutta, kuin true to selfin, ehkä johtuen siitä, kun eka kuusi meni niin, ettei päässyt mukaan leikkeihin. Mä tiesin kyllä sen muovisuuden ja jotkut ulkoiset odotukset jotka tollaisesta naaman kuluttamisesta seuraa, mutta koitin tehä omat jutut omalla tavalla. Vain Elämän jälkeen ilmestyi teema levy progea Saimaan kanssa, jossa kertoja on juuri saanut elämänsä tilaisuuden ja heti perään fataalin syöpädiagnoosin. Sain tehdä sen levyn, joka on musta aina jotenkin ollut se mielenkiintoisin, se jossa peilataan sitä menestystä. Mutta en tiedä kuinka moni mielsi sen tutkielmaksi aiheesta ja tavallaan pastissiksi ristimänimeä kantaville räp-levyille. Koitin olla tosi alleviivaavakin ja kiittää ”kaikkia joilta tää raha tulee, koska raha on tärkeintä”, mutta mä elin jo 2020-lukua, media vielä vaaleanpunaista aikakautta, jolloin kaikki vaikutti uhkaavalta. AVM vertas mua tosissaan Trumpiin 😀 Mähän vaan kerroin siitä ajasta, kun se oli selvästi poksahtamssa. Maailmanlopun saarnamies vähän jäi sanattomaksi ja ehkä otti kielteisen julkisuuden itseensä, etenkin kun ei ketään saanut nähdä, vaan piti lukea vittuilukin palstoilta. Etäisyys teki hyvää ja monta kertaa päätin mitä teen seuraavaksi, mutta ei sellaista voi vaan päättää. 2021 syksyllä alkoi keikkailu kunnolla ja dokasin huolellisesti, lopulta vaikka giniä raakana, koska se Hartwall Arena oli vaihtunut Jäähalliin Antti Tuiskun stadionpäivälle (joka ei yleisöön vaikuttanut, kun me oltiin myyty ylikin jäähallin verran lippuja jo lanseerauksessa, mutta sama Musical Director ja efektifirma, niin olihan se harmi. Toki ukrainalaisia ei se paljon vituttanut, niillä oli oikeita murheita) Kesällä ei keikkaa tehty, joten se oli aikalailla mun päässä vielä elokuussa. Taas vauva siihen. Korkki kiinni ja homma kuntoon kuukaudessa. Siihen oli Pyhimyksen hyvä lopettaa. Syyskuun olin tyytyväinen, mutta loka-marraskuussa tajusin, että vittu en tajua mistään enää mitään. Siis TikTok, en mä oikeesti siis kykene. Mä oon vanhan aikanen, mä haluun et Sacha Remling kysyy jonkun kysymyksen joka on aina pikkusen vittuilua. En mä haluu puhua kaneralle ja kertoo My Daysta tai tehä sketsejä, koska ne tekee mun biiseistä parempia miten?

Viides kuusi. Kun joulukalenterin eka luukku aukes, mä olin back. En tiedä mitä tapahtu, mut ei vaan tuntunu enää pahalta ja siis musta tuntu siinä syksyllä niin vitun pahalta, ettei oo koskaan tuntunu. Siis tein semmosia asioita, mistä en tunnista itteeni. Sit mä kuitenkin yhtäkkiä näin taas kauas ja jotenki muistin sen, että mua ei kiinnosta vittuakaan ne asiat, jotka oli sieltä viihdeteollisuudesta ja jostain teinien haippihomnista tarttunu. Mä muistin kuka mä oon ja tän seuraavan kutosen aikana mä sanoudun irti kaikista suoratoisto- ja radiopeleistä, en keksi mitään hampurilaisia (ei sillä, etten ois siitä ylpee, mut se oli sijaistoimintaa, kun ydin oli viileenä). Nyt mä oon taas ihan vitun ytimessä ja jengi tulee vihaa ja häpee mua niin paljon. Siis kaikki paitsi minä, kuka se nyt sit ikinä onkaan. Kaikki nää on mua, mut ei mikään oo totta. Mä vaan sanon miltä musta tuntuu, silleen et se tuntuu.